Jälleen vuosi hurahti ohi kuin huomaamatta ja mitä siitä jäi käteen? Päälimmäisenä tuntuu, että valtava suru ja ikävä… :o( Hipun lähtö tuli aivan liian pian ja tuntuu, että sen mukana hautasin kotikoivujen juurelle aika ison palan itseäni. On se vaan jännä, kuinka joku nelijalkainen voi olla tuollainen sielunkumppani ja ystävä, joka ymmärtää kaiken, mitä sille sanoo. Se kaveri, joka turkkia vasten voi itkeä ja nauraa, jakaa kaikki typerimmätkin jutut ja se vain ymmärtää, jotenkin. Koskaan me ei maailmoja valloitettu tai mainetta niitetty, mutta silti, Hipussa vain oli sitä jotain. Pienuudestaan huolimatta, se oli jotain suurta, ainakin minulle. <3
Hetken kesällä jo näytti, että me selvittiin sittenkin voittajina ja syöpä ei uusiudu. Tosin kuitenkin kävi. Siinä vaiheessa, kun mummu ei enää ollut kivuton, vaikka sai valtaisan annoksen kipulääkettä, tein päätöksen… Minä en voinut vain enää katsoa kuin toinen oli kipeä. Minun mummo, joka on aina ollut iloinen. Viimeisenä päivänään Hippu sai ison annoksen Rimadylia niin, että se jaksoi lähteä meidän kanssa metsälenkille. Yhdessä kiersimme ne tutut polut kaikessa rauhassa, nuuskuteltiin, istutiin kannon nokassa ja katseltiin maisemia. Muisteltiin yhteisiä juttuja – tai siis minä rupattelin, Hippu istui vieressä ja kuunteli – naurettiin ja itkettiin. Ehkä tuon ansiosta minun oli helpompi tehdä se viimeinen palvelus rakkaimmalle ja päästää se vapaaksi kivuista.
Hipun lähdöstä on pian kaksi kuukautta, mutta edelleen ikävä iskee toisinaan kuin puun takaa. Töistä kotiin ajaessa saattaa yht’äkkiä iskeä sellainen ahdistus, että tuntuu kuin happi loppuu ja pakahtuu. Moni nauraa tällaiselle – höh, sehän oli vain koira – mutta onneksi tiedän, että meitä on paljon, jotka tiedämme tämän tunteen… Hippu oli vain koira, mutta minulle se oli SE koira: ystävä, paras kaveri. En usko koskaan saavani enää toista samanlaista. Kaikki ovat olleet rakkaita ja nyt Noita on uinut sydämeeni erityisellä tavalla, mutta yksikään ei korvaa Hippua. Olen iloinen, että kerran elämässäni minulla oli onni omistaa sellainen ystävä. <3
”Vaikka sua rakastaisin enemmän
nauraisin pois kaiken ikävän
jos pidät kiinni kovempaa
voin sulle kaiken omistaa.
Piirtäisin sydämiä eteiseen
löytäisin lompakon hävinneen
sä silti multa katoat
ja joskus maahan vajoat.
Kun kuitenkin aina, elämä on laina.”
-Erin-
Toki vuodessa oli paljon hyvääkin ja myös niitä riemun hetkiä, kuten esimerkiksi tuo pieni hörökorvainen sydämenvaltaaja. Pikku Pötkylä, joka tuli, hurmasi samointein kaikki ja kääräisi pienen töppötassun ympärille. :o) Hipun lähdön jälkeen myös Qiira leikkii sen kanssa ja muutenkin meidän lauma on nyt hyvin seesteinen. Ison pomon lähdettyä kukaan ei ole toistaiseksi sen paikkaa ottanut ja kaikki ovat tyytyväisiä.
Tästä jatketaan uutta vuotta kuluttamaan. Mielenkiinnolla odotan, mitä tämä tuo tullessaan. Ehkä jossain vaiheessa raapustan hiukan enemmänkin näistä harrastusrintaman uusista tuulista ja haasteista… ;o) Mutta Hienolla Fiiliksellä lähdemme uuteen vuoteen! Piristykseksi kuva meidän parivaljakosta.
Paikallisessa ”halpakaupassa” oli pehmolelukäärmeet tarjouksessa… =o)
Yritän nyt tehdä parannuksen ja päivitän säännöllisemmin tätä blogia. Viime vuosi on aika tynkä postausten osalta, mutta ehkä jotain lisään sinne joskus – jos jaksan. ;o) Mitään tavoitteita en ala rustaamaan, kun ei me niitä kuitenkaan saada toteutettua. Kirjotellaan sitä mukaan kuin touhutaan ja Keikkakalenterihan se aika paljon sitten kertoo, että mitä me touhutaan. =oP
Pyryharakoiden lauma 
Kirjoitit ihan kuin minä ajattelen Nepeä. Eilen pimeälenkillä Nepen omassa treenimaastossa iski juuri tuollainen ahdistava olo. Välillä se vain on niin suurta ikävää- niin suurta. Meilläkin oli se viimeinen viikko kipulääkeaikaa.
Ymmärrän sinua juuri niin paljon kuin vain voi ymmärtää oman kokemuksen kautta. Kaikki koirat ovat minulle rakkaista, mutta toista Nepsua en koskaan enää saa.
Onhan minulla Kirke ja Nepen poika, mutta ei enää Nepeä. On myös Mette ja on Pommi, mutta oli vain se yksi, joka oli niin oma ja niin läheinen. Oma sukkajalkani.
Terveiset sinne ja ollaan onnellisia näitten omiemme kanssa. Teille kisamenestysta ja pienelle kaikkea kivaa elämään- mitä sitten teettekin.
PS. En voinut käsittää, että on kulunut kahdeksan vuotta niistä Hipun pennuista! Mihin se aika on mennyt? Vastahan ne möyrivät siellä pentulaatikossa.
Eksyin blogiisi kun hain tietoa levyepiteelikarsinoomasta. Minun 12-vuotias rhodesiankoirani lopetettiin kk sitten ja sain tänään evirasta lausunnon. Suun kasvain oli tuo sama kuin sinun koirallasi. Ja samoin lähtö tuli yhtäkkiä kunnon heikennyttyä ja kasvaimen (ikenessä) kasvettua räjähdysmäisesti. Kiitos että olet kirjoittanut blogia. On aina lohduttavaa kun on muitakin saman kokeneita vaikkemme tunnekaan toisiamme. Siellä ne nyt kirmailevat yhdessä, sinun rakas Hippu ja minun Paavo-muruni. Paavo on kultainen poika ja pitää taatusti Hipusta hyvää huolta.